keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Harjoittelussa heppasairaalassa Kaliforniassa

Vietin kuusi ja puoli vuotta sitten agronomi-opintoihini liittyen kesän Kaliforniassa Om El Arab- arabihevosten siitostilalla hevosia hoitaen. Vierailin myös läheisellä hevosklinikalla, ja avustin klinikan eläinlääkäreitä heidän hoitaessaan tilan hevosia. En vielä tuolloin aktiivisesti ajatellut, että minusta tulisi eläinlääkäri, mutta muistan kuitenkin miettineeni, että olisi hienoa palata takaisin eläinlääkäriharjoittelijana. Niinpä tammikuussa 2017 vietin vajaan kolme viikkoa harjoittelijana Alamo Pintado Equine Medical Centerissä Los Olivoksessa.

APEMC
Alamo Pintado Equine Medical Center (APEMC) on 30 vuotta sitten perustettu, kansallisesti ja kansainvälisestikin maineikas ja monipuolinen alansa uranuurtaja. Klinikan omistaja ja perustaja, Doug Herthel, on tehnyt vuosien ajan tutkimusta kirurgiasta, sisätaudeista ja kantasoluhoitojen käytöstä hevosten jännevammojen hoidossa hyviä tuloksia saaden, ja hän onkin ollut ensimmäisiä kantasoluhoitojen käyttöönottajia. Klinikalta on myös kotoisin hänen kehittelemänsä, ympäri maailman tunnettu Platinum Performance lisäravinne-sarja, joka alun perin oli kehitetty pääasiassa hevosten tuki- ja liikuntaelimistön vammojen parantumisen tukemiseen, mutta sittemmin laajentunut ravintolisäksi kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin hevosten lisäksi myös koirille ja ihmisille. Lisäksi APEMC on ollut edelläkävijänä ylipainehappihoitojen (HBOT) sekä hevosambulanssin käyttöönotossa. Klinikalla on korkeatasoinen varustelu käsittäen mm. diagnostisen kuvantamisen välineet, kuten lähes päivittäisessä käytössä olevat MRI ja seisoma-MRI, CT sekä luuston gammakuvaus, ja kuntoutustilat vesijuoksumattoineen ja allasheräämöineen. Sairaalassa on paikat noin 100 hevoselle, ja nyt hiljaisena aikana sisällä oli vaihtelevasti noin 30-40 potilasta. Päivittäin noin 30 potilasta kävelee sisään klinikan ovista.

Internien talo, jossa myös externit majottuivat

Klinikan henkilöstö koostuu 12 eläinlääkäristä sekä muusta henkilökunnasta mukaan lukien hoitajat, kuntoutuspuolen henkilöt sekä hallinnon. Harjoittelijoita tulee niin lyhyempiin extern- kuin vuoden mittaisiin internship-ohjelmiin ympäri maailmaa. Externit ovat eläinlääketieteen opiskelijoita, ja internit vastavalmistuneita eläinlääkäreitä. Internejä oli yhteensä viisi, ja externejä otettiin kerrallaan kaksi. Harjoittelu oli maksuton, ja externeille tarjottiin majoitus internien talossa sekä avustus ruokakuluihin. Paikat täyttyvät jopa vuoden etukäteen, ja itsekin lähetin kahdesta suosituskirjeestä, CV:stä ja motivaatiokirjeestä koostuvan hakemukseni jo hyvissä ajoin, mutten siltikään päässyt harjoitteluun ensisijaisesti toivomanani ajankohtana.

Harjoittelijat otettiin mukaan klinikan arkeen täysillä. Päivittäisinä tehtävinä oli sairaalassa sisällä olevien hevosten ja klinikan omien hevosten yleistutkimusten teko ja statuksen otto, suun kautta annettavien lääkkeiden anto, rehujen ja vesiastioiden täyttö, haavojen puhdistus, kävelytys, loimitus jne yleiset hoitotoimenpiteet. Kaikki hoitotoimenpiteiden kirjauksesta lääkeruiskuihin, ruokasankoihin, hyllyihin ja laatikoihin oli todella hyvin merkattu, mikä helpotti huomattavasti hektiseen arkeen mukaan hyppäämistä. Klinikan omistuksessa oli muutama oma verenluovuttaja- ja viihdyttäjäheppa, ja siellä oli joitakin jatkuvaa hoitoa vaativia pitkäaikaispotilaita, kuten 2 vuotta sairaalassa ollut kaviokuumeeseen sairastunut hevonen, sekä viimeiset 4 vuotta sairaalassa ollut 30-vuotias krooninen ähkyilijä, jotka tosin molemmat kuolivat yhtäkkisesti harjoitteluni aikana. Hoitotoimenpiteiden välillä sai seurata vapaasti omien kiinnostusalueiden mukaan muita tapauksia, joissa pääsi auttamaan vaihtelevasti. Usein internit toimivat yhdessä lääkärin kanssa parina, ja externit olivat apuna hevosen- tai sangonpidossa ja lisäkäsinä. Externit haettiin mukaan myös päivystystapauksiin ympäri vuorokauden, ja tilakäynneille sai lähteä pyytäessä ja/tai tarvittaessa mukaan.


Kuntoutusosaston Alfredo valvomassa jännevamman hoitoon käytettävää vesiterapiaa

Myös klinikan leikkaussali oli ahkerassa käytössä mm. jokapäiväisissä atroskopioissa (niveltähystyksissä, ja siellä tuli myös vietettyä pitkiä iltoja harjoitteluni ajalle sattuneessa noin kymmenessä päivysysähkyleikkauksessa. Ähkyhevosia tuli paljon paikallisen normaalia kylmemmän talven ja sen aiheuttaman hevosten juomattomuuden vuoksi, ja Kaliforniassa on myös yleistä, että alueen kova (kalkkipitoinen) vesi muodostaa yhdessä alfalfan kanssa jopa jalkapallon kokoisia kiviä suolistoon. Monia mielenkiintoisia, varmasti vähän erikoisempiakin keissejä osui harjoitteluajalleni, kuten ceratohyoidektomia, eli luun poisto kurkusta, nyrkinkokoisen mätäpaiseen poisto kirurgisesti maxillaarisinuksesta sekä munasarjanpoisto seisaallaan. Opetussairaalamainen lähestymistapa näkyi kaikessa toiminnassa, ja vaikka tiukat lakisäädökset rajoittivat tehtäviä, joita harjoittelijat saivat tehdä, lääkärit kyselivät jatkuvasti kysymyksiä tapauksista, listaa mahdollisista diagnooseista ja hoitovaihtoehdoista. Harjoittelijoiden läsnäolo ja pienikin työpanos huomioitiin aina kiitoksella. Keskiviikkoisin kokoonnuttiin kuulemaan ja keskustelemaan internien valmistelemista konferenssiraporteista, heidän valitsemistaan mielenkiintoisista tutkimusartikkeleista tai yritysesittelyistä. Maanantaiaamut aloitettiin kierroilla, jossa sairaalan potilaat ja kunkin historia ja hoidot käytiin läpi, ja niistä keskusteltiin. Viikonloppuisin hoidettiin aamu- ja iltatallien lisäksi vain päivystystapaukset, jolloin iltapäivisin saattoi olla hieman ylimääräistä aikaa käydä lounaalla ja nauttia aurinkoisesta Santa Ynez Valleysta. Melko tiiviisti harjoitteluaika kului kuitenkin klinikalla, eikä itselläni ei ollut myöskään autoa, joten olin melko riippuvainen muiden kyydeistä esim. kauppareissujen suhteen.

Irtopalan poisto kaikista neljästä jalasta kahdella tähystimellä yhtä aikaa

Tämä oli minulle ensimmäinen harjoittelu hevosklinikalla, ja aluksi kaikki olikin kovin uutta. Oli kuitenkin mukavaa päästä näkemään heti käytännössä niitä toimenpiteitä, joista (pääasiassa teoriassa) syksyllä oli koulussa puhuttu. Lisäksi opiskelin itsenäisesti hieman neljännen vuosikurssin asioita ennen harjoittelua ja iltaisin käydessäni päivän tapauksia läpi, ja huomasinkin siitä olleen valtavasti hyötyä. Hevosen yleistutkimuksen tekemiseen ja statuksen ottoon sain hyvin rutiinia, ja mitä todennäköisimmin kuntapraktiikkaan suuntaavana pyrin kiinnittämään huomiota myös kentällä hyödyllisiin taitoihin, päivystystapauksiin, ähkyihin ja tilavierailujen yhteydessä mm. kenttäkastraatioihin. Näin ja opin paljon, vaikka ensimmäinen yö harjoittelun jälkeen tuntuikin mahtavalta, kun tiesi saavansa nukkua aamuun asti. :D Ennen kotiinlähtöä sain viettää vielä hetken maatilaharjoittelutilallani varsojen kanssa kukkuloilla kirmaillen. :)



perjantai 17. maaliskuuta 2017

Kevät on täällä taas

On jo maaliskuu, vajaa kaksi kuukautta kevätlukukautta jäljellä, ja tuntuu, ettei koko koulukaan ole vielä oikein edes alkanut. Maaliskuun vaihtuessa päätin vihdoin ilmoittaa kesätyöpaikkaani, milloin voin aloittaa työt, ja yrittää parhaani mukaan sopia tentit tehtäväksi Tartossa sen mukaan. Asian päättäminen tuntui suurelta helpotukselta, ja pystyin vihdoin suunnittelemaan kevään Suomen vierailutkin sitä aikataulua silmällä pitäen. Ystävieni aikataulukysymyksiin epämääräisesti vastaillessani havaitsin muistavani ihmetykseni ykkösvuonna, kuinka suomalaiset ihmiset voivatkaan olla niin epämääräisiä suunnitelmissaan ja ilmoittaa kaikesta niin vähän aikaa etukäteen. Nyt olen yksi heistä itsekin, ja oppinut jopa nauttimaan tunteesta, ettei tarvitsekaan tietää mitä ensi viikolla tapahtuu. Kanssaeläjille tämä tietystikään ei ole niin mukava piirre, vaikka tulevassa työelämässä varmastikin sangen hyödyllinen.





Koulussa meillä on muutamia mielenkiintoisia kursseja, ja niin opintorekisterissä kuin yleisessä fiiliksessä näkyy oikeasti tulevaan työhön liittyvien kurssien kasvattama opiskelumotivaatio. Kliinisessä farmakologiassa käymme läpi oikeita tosi elämän caseja ja kirurgiassa olemme aloittaneet yleisestä kirurgiasta - aseptiikasta, potilaan valmistelusta leikkaukseen, kirurgisista instrumenteista sekä ommelaineista. Keinosiemennyskurssin kävin itse jo viime vuonna, mutta nyt olen päässyt mukaan navettaan aloittamaan viikon maanantaiaamuna vetämällä keuhkoni täyteen kotoisaa navettailmaa. Oikeassa kädessäni on ollut hieman ongelmaa ja se kipeytyy helposti varsinkin pidempään kestävässä rektalisoinnissa, minkä vuoksi lääkärin varmistamana päätin harjoittaa vähän vasenta kättänikin. Rektalisoinnissa käytettävät käden lihakset sekä sormien tunto ovat vielä huomattavasti heikommat vasemmassa kuin oikeassa kädessä, mutta muuten vaikuttaa ihan kehityskelpoiselta tapaukselta. Lisäksi meillä on mm. parasitologiaa, jonka praksoista mieleen tulee vähän liiaksikin inhoamani biokemian labrat, infektiotauteja ja kanojen sairauksia. Patologisen anatomian ruumiinavaukset sekä pieneläinten kliininen diagnostiikka ovat myös alkaneet juuri.






Helmikuussa otin itseäni sen verran niskasta kiinni, että tein rästissä olleet virologian ja toksikologian tentit. Maaliskuun hommana olisi patologisen histoanatomian mikroskooppislaidien tenttiminen sekä loppukoe. Koko alkuvuoden huolta on aiheuttanut Eetun yhtäkkiä muuttunut käytös vieraita kohtaan. Ennen jokaista vastaantullutta kassialmaakin rakastava Eetu on alkanut ärhentelemään vieraille, jopa tutuille ja joskus jopa minulle. Pääsemme pian ortopedille, ja toivon suuresti, että syy löytyy ja kyseessä olisi esimerkiksi jonkinlainen kipu, joka pystyttäisiin hoitamaan.



Helmikuun loppupuoli kului IVSAn ryhmävaihdossa olleiden romanialaisten kanssa. Näytimme vieraillemme keväistä Viroa suovaelluksen merkeissä, kävimme saunassa ja uimassa hyisessä Emajoessa, vierailimme uuden uutukaisessa kansallismuseossa, söimme karjalanpaistia ja leivoimme yhdessä karjalanpiirakoita. Unohtamatta tietenkään eläinlääketieteellistä aspektia navettavierailun, surgeryklubin ja luentojen merkeissä. Huomasimme itsekin, kuinka paljon kivaa tekemistä Tartosta löytyy. Lisäksi yhdessä tekeminen yhdistää - oli mukava tutustua paremmin vaihtoa järjestäneisiin eri vuosikurssin ihmisiin! Ensi viikolla on meidän vuoromme lähteä vastavierailulle Romaniaan. Itselleni se on jo neljäs kerta, mutta intoni visiitille yhteen top3-lempimaistani on sitä suurempi, mitä enemmän sääennustuksia katson - luvassa pitäisi olla vajaan parinkymmenen asteen kevätsäät! :)


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Onni, neljä pientä kirjainta

Olen aina luullut, että olen hyvin sopeutuvainen. En ole kovin helposti stressaantuva ja välillä hieman kaaoksellinen elämäni on opettanut hyvin elämään pienessä epätietoisuudessa. Nautin, kun saan toteuttaa itseäni spontaanisti. Kykenen nukkumaan missä tahansa ja miten päin tahansa, ja tulen helposti hyvin vähällä ja alkeellisissakin oloissa toimeen - kuukauden tai puolentoista reissu onnistuu oikein hyvin pelkillä käsimatkatavaroilla ja kuukausi Afrikan köyhimmissä oloissa sujuu helposti. Minulla ei koskaan aiemmin ole ollut esim. jetlagia, vaan olen aina jatkanut sujuvasti siitä missä kulloinkin ollaan. Lukuunottamatta viime vuosina ilmentynyttä kotiinpaluu-jetlagia, joka tuntuu olevan yhtä paha tuli sitten idästä tai lännestä. T. Kello viisi aamulla enkä saa unta. 




Näistäkin syistä olen ihmetellyt, miten Viroon sopeutuminen on vienyt minulta niin pitkän aikaa. Nyt vasta, aloittaessani kolmannen vuoden kevään, koen, että alan olla sinut asian kanssa. Arki alkaa tuntua normaalilta ja viime syksy oli Virossa ensimmäinen, kun tuntui, että elämä on oikeasti normaalia. Kyllähän siihen tietysti joku draama loppuun iski, mutta noin pääasiassa. Luinkin eräästä blogista 4+4+4+4 -kaavasta, jonka mukaan vie 4 yötä tottua uuteen majapaikkaan, 4 viikkoa tottua uuteen kaupunkiin niin, että osaa tietyt reitit, 4 kuukautta päästä yli ensimmäisestä kulttuurishokista ja jopa 4 vuotta kotiutua oikeasti uuteen maahan. Mietinkin sitä, miten elämääni vaikuttaa se, että nykyisellään asun pisimmillään 4kk samassa maassa. Joka kerta ei onneksi tarvitse aloittaa alusta, vaan Virossa tuttua on jo niin kieli (millä onkin todella suuri merkitys) kuin kaupunki. Tiedän, mistä saan rasvatonta maitoa, mihin menen jos tarvitsen lääkäriä tai muita arkisia asioita. Sekä tietysti ihmiset. Blogikirjoitukessa mietittiin myös Suomeen luutumista ja suomalaisuuden korostumista ulkomailla asuessa. Suomeen luutumista ei välttämättä kotimaassa eläessä arjessa helposti huomaa, koska se on niin tiivis osa arkea. Mutta ulkomailla sen huomatessaan osaa arvostaa sitä entistä enemmän. 




Ulkosuomalaisena eläminen on myös opettanut ihmissuhteista. Olen eläinlääkäriksi opiskelemaan lähtiessä tavannut enemmän kateutta ja kilpailua kuin koskaan aiemmin. Ystävien laatu kuitenkin ratkaisee yli määrän, eikä minun tarvitsekaan miellyttää kaikkia.  Hyväksytyksi tulemisen tunne on yksi jokaisen ihmisen perustarpeista ja itselläni se on matkan aikana ollut jotenkin kovin tärkeässä roolissa. Edelleen työstän pientä pelkoa torjutuksi tulemisesta. Mutta ne henkilöt, ketkä pysyvät elämässä pitämättäkin, ovat niitä timantteja. Olen ymmärtänyt, kuinka tärkeä osa onnellista elämää rakkaiden ihmisten kanssa vietyt pienet hetket ovat. Havahduin hevosklinikalla Kaliforniassa myös siihen, miten pienestä elämä on kiinni, ja siihen, että emme voi koskaan tietää tulevasta. Joskus voi olla hyvä palata kotiin rakkaiden ihmisten ja eläinten luokse silloin, kun mitään ei ole vielä sattunut. 




Tietysti sopeutuiseen vaikuttaa paljon oma asenne ja omat ajatukset. Masennuksesta ja sen aiheuttamasta häpeästä yli päseminen on ollut minulle monen vuoden työurakka. Ajoin itseni täydellisen mentaalisen romahduksen partaalle pääsykokeisiin valmistautuessani. Kiersin jokaisen vähänkään syvällisemmän keskustelun aloituksen pitkään, ja kieltäydyin ajattelemasta asioita. Jälkeenpäin ajateltuna ajatukseni tuntuvat käsittämättömän sairaalta. 

Elastisen sanoin, 
alotan ittestäni, korjaan mun mielen nostan mun katseen ja mun suupielet

Täytyi hyväksyä epäonnistuminen, jonka pelossa en uskaltanut edes yrittää. Antaa anteeksi, kaikista eniten itselleni, Yhden tärkeimmän ihmissuhteeni tuhoaminen ja fyysisen ja henkisen terveyteni laiminlyöminen. Jatkaa eteenpäin.




Luulin, että en koskaan olisi onnellinen. Tai ehkä sitten, kun pääsen eläinlääkikseen. Sitten kun sekin osoittautui haasteelliseksi, minulle sanottiinkin, etten vain osaa olla onnellinen. En tainnutkaan osata. Sorruin ajattelemaan "sitten kun"-mentaliteetillä. Sitten kun pääsen eläinlääkikseen, voin olla onnellinen ja elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista. No ei ollutkaan. Sitten kun valmistun ja pääsen pois Virosta. Ei sitä kukaan sanonutkaan, että matka olisi helppo, mutta kyllä se itsenikin yllätti. Ehkä se oli tarkotuskin. 




Viime vuosi opetti minulle sen, että ei se päämäärä, vaan se matka. Olen oppinut myös, että päämäärä on hyvä olla, mutta yksin se ei tuo onnea. Jokaisen päivän siinä matkalla tulisi tuoda. Onnea ovat pienet asiat, ja onnellisuus ei ole kiinni ulkopuolisista tekijöistä. Tätä miettiessäni palaan hetkeen vuoden 2016 alussa Filippiineillä, kun olin ollut elämäni huikeimmassa harjoittelussa delffiinien ja merileijonien kanssa  ja ensimmäistä kertaa oikeasti yksin reissussa. Matkustin kohti Pandan-saarta, bussimatka Manilasta piti kestää noin 8h, mutta oli kulunut jo ainakin 12h, ja oli yömyöhä - todennäköisesti en pääsisi satamasta saarelle enää mitenkään. Ilmastointi puhalsi täysillä kylmää ilmaa ja palelin bussin alaosasta pikapysähdyksellä kaivamani märäksi osottautuneen pyyhkeen alla. Silti koin, että olin pakahtua onnesta. Tunsin pitkästä aikaa, miltä onnellisuus tuntuu. Ja miltä tuntuu olla onnellinen ihminen. Totesin, että tuo tunne on tavoittelemisen arvoinen asia. Ja todistettavasti minäkin voin sen tunteen kokea.

Kuvituksena satunnaisia Instagram-kuvia keväältä 2016.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Pikakelaus keväältä ja kesältä


Se siitä uudenvuoden lupauksesta. Nyt en lupaa mitään niin ei tule rikottuakaan. :D Tällä hetkellä myös Filippiinien reissukuvien katsominen on sellaista itsekidutusta, että jätän siitä ja muista reissuista kirjoittamisen suosiolla siihen kohtaan, kun saan aikaiseksi tehtyä kuvista Ifolor-kirjat, niin tulee kidutus sitten edes samalla kertaa :D Ja kirjathan aion tehdä pian, koska ne muutamat jotka olen tehnyt aiemmista reissuista ovat tälläkin hetkellä ainoat asiat, missä minulla on muistoja ja kuvia tallessa. Kovalevyni pamahti viime syksynä, eikä minulla fiksuna tytönä tietenkään ollut varmuuskopioita... 






Kevät Tartossa kului jo ehkä tutuksi tulleeseen tapaan - ristiriitaisesti.  Ensimmäiset 2 viikkoa meni järkyttävässä jetlagissa ja väsymyksessä, ja luulin jo tulleeni lopullisesti hulluksi kun joka yö heräsin klo 4 ja iltaisin oli suorastaan maailmanluokan suoritus, jos jaksoi sinnitellä valveilla yhdeksään asti. Minulla ei oikein koskaan ole ollut jetlagia, eikä tälläkään kertaa reissuun lähtiessä, mutta tullessa se sitten tuli varmaan takautuvasti kaikkien tähän asti elämättömien jetlagien edestä. Muutenkin oli mukavaa nähdä ihanat kaverit, mutta toisaalta vastassa olivat myös asiat, joita en niin paljoa odottanut.




Kevään pakolliset kurssit eivät olleet mitään supermielenkiintoisia aiheiltaan (lähinnä mieleen on jäänyt epidemiologian taulukoiden pyörittely), ja kouluun orientoituminen sujui kovin tahmeasti. Koska anatomia oli menneen talven lumia, eikä kyydistä putoamisen pelon vuoksi tarvinut enää pitää yllä joka viikkoista opiskelurytmiä, hommat meinasivat hieman kasaantua toukokuulla. Minulla oli onneksi hyväksiluettuna ruokinnan ja ekonomian kurssit, mikä auttoi hieman, kun ei tarvinut opetella ulkoa rehun eri komponenttien pitoisuuksia tai pyöritellä ruokintataulukoita. Siitäkin keväästä selvittiin, vaikka rehellisesti sanoen olin yhdessä vaiheessa täysin valmis luovuttamaan. Jep, kyllä. Minä, joka vetää viimeiseenkin asti vaikka päälläni seisten, olin täysin valmis luovuttamaan unelmani, jonka eteen olen tehnyt töitä enemmän kuin koskaan ennen minkään eteen.





Onnistuin kääntämään minuun kohdistetun henkilökohtaisen iskun kompastuskivestä astinlaudaksi. Tämä ei parin vuoden takaiselta Siljalta olisi onnistunut, ja vaati nytkin melko paljon, mutta olen ylpeä voidessani sanoa näin. Kesä Helsingissä alkoi voittaja-fiiliksin.



Kesä Viikissä oli ehkä parasta taas vähään aikaan. Sain työtarjouksen graduohjaajaltani hedelmällisyyteen ja graduaiheeseeni liittyvään tutkimushankkeeseen, ja niinpä minusta tuli tutkimusapulainen yliopistolle. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, sanoi Silja kun Pivot-tablea alkoi väsäämään.. Itse gradun aihe - energiataseen ja hedelmällisyyden väliset yhdeydet, on kovin kiinnostava ja hyödyllinen myös eläinlääketieteellisestä näkökulmasta, mutta koska tein meta-analyysiä kahdeksasta eri Viikin navetassa tehdystä tutkimuksesta, oli käytössä Sas-ohjelmisto ja kaikki tilatsotieteen ihanat työkalut, joita inhoan eniten koko maailmassa. Viikonloppuisin kävin siementämässä lehmiä, ja silloin tällöin pässiasemalla auttelemassa siellä tapahtuvissa hommissa. Heinäkuussa kävin IVSA-hommissa Tsekissä ja Itävallassa, ja elokuun vietin vielä Viikissä. Juhlittiin mm. ihanan ystäväni polttareita, joita sain kaasona olla järjestämässä sekä nautittiin pitkistä koiralenkeistä Viikin pelloilla. :)


Kuvat ovat tämän päiväiseltä retkeltä Selli Sillaotsan suolle :)





maanantai 4. tammikuuta 2016

Hopsista

Vaikka moni asia on mennyt syksyn aikaan uusiksi, niin blogi löytyi vielä, samasta vanhasta osoitteesta ja juuri siitä vaiheesta, mihin se viime kesänä jäi. Tälläkään hetkellä (sillä, milloin tätä kirjoitin noin kuukausi sitten) ei tosin olisi aikaa kirjoittaa, tekemättömät työt, tentit ja muut asiat kummittelevat, mutta siitä huolimatta päätin nyt ottaa aikaa ihan vähän sille, että kirjoitan. Nyt myöhemmin asioita tähän lisäillessäni voisin tehdä uudenvuoden lupauksen olla ahkerampi kirjoittaja ja pitää blogia ajantasalla. Jospa siellä vielä joku olisi lukemassakin.. 

Kesällä Romanian kongressista palattuani, kaksi viikkoa sairastettuani heräsin yhtenä aamuna ja päätin lähteä Viroon, "kotiin". Laivalla jo tuli sellainen fiilis, että tätäkö tämä nyt sitten taas on, mutta suuri irtokarkkipussi, karjalanpiirakat ja Valion rasvaton maito repussa hieman lämmittivät mieltä. Illalla saavuin "kotiin", ja sain todeta, kuinka Viro aloitti kärsivällisyyskoulutuksensa heti samantien, ja toivotti tervetulleeksi vesivahingolla: keittiön katto oli romahtanut ja lattiat ja pöytätasot tulvivat. Laitoin oven kiinni yhtä nopeasti kun sen avasinkin, mietin hetken, lähdenkö samantien takaisin, mutta päätin soittaa kaverille olisiko sohvalla tilaa, ja miettiä asiaa seuraavana päivänä uudelleen.







Tämä kärsivällisyyskoulutus onkin sitten jatkunut koko syksyn. Asuin yhteensä kaksi kuukautta odottaen päivä kerrallaan infoa siitä, mitä tapahtuu ja milloin. Vai tapahtuuko mitään. Tänä aikana tietysti hajosi kertaalleen niin auto, tietokoneen kovalevy (eikä minulla tietystikään ole varmuuskopioita, idiootti), kuin lopulta boilerikin. Toista viikkoa ilman lämmitystä, kuumaa vettä ja kauan odotetun remontin alla ollutta jääkaappia ollessani, heräsin eräänä aamuna pipo päässä peiton alta täristen, miettien, mihinkähän sitä tänään menisi suihkuun. Sinä aamuna katkesi kamelin selkä. Irtisanoin kämpän ja sain onneksi vahvistuksen pian, että voisin muuttaa ystäväni ihanaan asuntoon parin korttelin päähän hänen luopuessa asunnostaan. 




Ehkä ensimmäistä kertaa Tartossa tuntui siltä, että on oikeasti koti. Edellisessä asunnossani asuin vuoden päivät, mutta se tuntui aina jotenkin väliaikaiselta, enkä esim. koskaan saanut laitettua verhoja ikkunoihin. Tai no, kesällä hommasin Vallilan verhot, kristallikruunun ja muuta, joilla meinasin kotiani sisustaa, mutta ne jäivät sattuneista syistä laatikkoihinsa odottamaan. Nykyinen koti tuntuu vain niin kodilta ja on niin ihana, etten osaa oikein edes kuvailla. Pienet asiat, kuten tuuletinlamppu, joka on hommattu joskus ensimmäiseen asuntooni, ne Vallilan verhot, kotisohvaa paljon muistuttava sohva, normaalit, neurtaalin väriset seinät, ja omat tavarat (monet asunot täällä valmiiksi kalustettuja) tekevät paljon. Tekee mieli siivota, laittaa kotia, leipoa ja ennen kaikkea, olla kotona. En oikeasti tiennyt, että sillä voi olla niin suuri merkitys.


Kun elämän perusasiat on kunnossa, voi käydä suihkussa kotona, eikä tarvitse täristä kylmästä, voi olla resursseja keskittyä muuhunkin elämään ja opiskeluun. Olin tosin todella väsynyt koko episodin ja muuton jälkeen, koulu oli kärsinyt ja asiat kasaantuneet. Mieltä kalvoi tekemättömät asiat ja oma ratkaisuni ahdistukseen näytti olevan tehdä kaikkea muuta, mitä piti, mutta mikä teki minut onnelliseksi. Jaksoin päivä kerrallaan ihanien ystävien kanssa tutkivaa ruokatiedettä harrastaen, hassuja iltoja istuen, sekä sillä ajatuksella, että kohta olisi loma. Vietin huippuviikon IVSA vaihdossa olleiden tsekkiläisten kanssa ja seuraavan viikon Helsingissä elämäni ensimmäisillä, todellakin käymisen arvoisilla eläinlääkäripäivillä tenttiruuhkan keskellä, ja sosiaaliset tapahtumat tahtoivat kovin mennä opiskelun edelle. Jotenkin ihmeen kaupalla sain kuitenkin kaikki syksyn tentit tehtyä ennen joulua. En ehkä ole varma itsekään, miten se tapahtui, mutta laivassa kohti koti-Suomea oli melkoinen voittajafiilis, eikä yhtään vähenpää myös sen takia, että edessä oli kahden kuukauden loma. 




Joulua vietettiin koko perheen voimin kotona Keski-Suomessa ja joulun jälkeen oli vuorossa vihdoin se, jota ajattelemalla koitin jaksaa ja jota suunnittelemaan jumittuessani meinasi koko homma, kunnianhimoinen suunnitelmani tehdä tentit ennen joulua, rysähtää. Nimittäin seitsemän viikon reissu Filippiineillä, Taiwanissa ja Indonesiassa! Jutun puutteesta siis ei blogin päivittäminen ainakaan ole kiinni.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Roadtrip Lofooteilla

Mielessäni pitkään pyörineelle Norjan reissulle aukesi tänä kesänä vihdoin mahdollisuus. Vaikka olen matkustellut kohtalaisen paljon ja nähnyt toinen toistaan upeampia paikkoja, on Suomen (ja Ruotsin) lappi, sekä  Norjan vuonot ehdottomasti yhdet maailman kauneimmista ja kerta toisensa jälkeen aiheuttaa tunteen, että onko tämä edes todellista.




Ajelimme Haaparantaan ja sieltä Kiirunan kautta E10:ä kohti Narvikia. Illan suussa pysähdyimme huoltoasemalla Abiskossa, jossa yöttömän yön aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta heijastuen vielä lumisilta tuntureilta ja jäisestä järvestä. Katselin maisemia niin haltioituneena, että meinasin unohtaa ajaa autolla. Narvikin tieltä jatkoimme vielä kohti Lofootteja ensimmäisenä määränpäänä Hadselsand. Väsy oli tipotiessään (paitsi pimeissä tunneleissa), ja puolen yön jälkeen kun aurinko oli jo nousussa, saavuimme pienelle rannalle, jossa oli Norjan valtion pyöräilyturisteille yösijaksi rakentama lasikoppi. Kopista avautui huikeat 360 asteen näkymät merelle lattiaan asti lasisista seinistä. Rannalla oli myös Rolf's bar, jonka tarinan mukaan lähistöllä asustava Rolf ystävineen oli rakentanut rannalle ajautuneista ajopuista ja muusta rojusta. Baari toimii "ota mitä tarvitset, anna mitä et tarvitse"- periaatteella ja sinne oli myös jätetty matkamuistoja ympäri maailman. Lasikopissa oli jo muutama pyöräilijä nukkumassa, joten pystytimme rannalle teltan ja istuimme muutaman muun reissaajan kanssa nuotiolla hetken. Puolalaisen pojan menopeli ja matkakumppani olivat mieleenpainuvat - vanha tummanharmaaksi maalattu hippivolkkaripaku merirosvolipuin ja kaasunaamarein koristeltuna ja subbarein varusteltuna, sekä ystävällinen, surusilmäinen, entisessä elämässään kaduilla kodittomana kulkenut koira.


Glasshytta ja hippipaku
Rolf´s bar






Keskiyön aurinko
Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa Henningsvaeriin. Aamu oli hieman sateinen, mutta selkeni iltapäiväksi. Kylä oli rakennettu saarille ja siellä oli pieni satama, muutama kauppa ja kapakalan kuivauspuita rantakalliot täynnä. Kiipesimme kaupungin lähettyvillä olevalle Festvågtinden-vuorelle. Vuorelle kulki useampikin reitti, mutta ne kaikki alkoivat pienestä pohjukasta ennen saarille vievää siltaa. Paikoin reitti oli melko jyrkkääkin, mutta koiratkin selviytyivät hienosti kivikkoisista ja jyrkistä osuuksista, osin avustettuna. Huipulla keitettiin lihakeitot maisemia ihaillen. Iltapäivällä kalastettiin hetki, mutta saalis jäi heikoksi ja illaksi matkaa jatkettiin Haukland beachille.

Henningsvaer














Kauniin aurinkoisen päivän johdosta rannalle oli kerääntynyt ihmisiä niin grillailemaan kuin pelailemaan. Mekin laitettiin jakkarat törmälle ja keittettiin retkikeittimellä pasta-nakkikeittoa, aaltojen kuohuntaa ja läheisillä vuorilla laiduntavien lampaiden määkimistä kuunnellen. Rantaa reunustivat komeat vuoret, joista toiselle, Himmeltindenille olin suunnitellut kiipeäväni, mutta en enää samalle päivälle jaksanut. Auringon painuessa vuorten taa, pystytimme rannalle teltan ja kävimme nukkumaan.


Haukland beach





Seuraava päivä valkenikin melko pilvisenä. Paksu sumu riippui vuorten yllä, ja vettä viskoi tuon tuosta. Vuorelle kiipeäminen jäi seuraavaan kertaan, samoin lähellä olisi ollut Unstadin surffiranta sekä Eggumiin vievä patikkapolku. Jatkoimme matkaa Lofoottien kärjessä olevaa kaupunkia, Ä i Lofotenia kohti. Se oli huomattavasti turistisempi pieni kalastajakylä, jossa kävimme kävelemässä mutkan ja ostimme leipomosta mukaamme pullat. Edellinen kaupunki, Reine, oli mukavan oloinen pikkukaupunki sekin, mutta Reinebringen-vuorelle kiipeäminen jäi myös sumusyistä. Säätiedotukset näyttivät kolmeksi seuraavaksi päiväksi kolmea pisaraa vettä, joten päätimme lähteä hiljakseen ajelemaan takaisin päin. Illan suussa pysähdyttiin kalastamaan, ja illaksi etsittiin leirintäalue, jossa valmistettiin päivän saaliista retkiruokaa. Epävakaa sää on Norjassa hyvin tavanomaista, ja iloitsimme saamistamme kauniista päivistä. Abisko ja sen menomatkalla auringossa kimaltavat vuoret olivat tullessa paksun sumun peitossa, mutta Ruotsin puolelle tultaessa aurinkokin alkoi taas paistaa.

Hamnoy


Reine
Å i Lofoten
Normaalisti etsin reissuvinkkejä blogeista, pallontallaajien foorumilta sekä matkaoppaista ja artikkeleista (mm. Lonely Planet, Mondo) mutta nyt koitin ihan uutta kanavaa, nimittäin Instagramia. Niinhän sitä sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja mm. visitnorwayn sekä Ilovenorwayn sivuilta löytyikin huikeasti hienoja kuvia inspiraatioksi. Oma työnsä oli tosin selvittää paikkojen nimet ja vaellusreittien alkupisteet tällä minun kielituntemuksella. Upeita maisemia kuitenkin nähtiin, ja monta paikkaa jäi vielä odottamaan seuraavaa kertaa. :)